Thursday, 21 September 2017

Pelottaako minua koskaan?

Minulta kysytään usein, eikö minua pelota asua Afganistanissa, jo neljättä vuotta. No - tietenkin pelottaa, mutta ei kuitenkan ihan koko ajan. Jos koko ajan pelkäisin kaikkea, en voisi mennä ikinä tekemään ulos mitään vaan pysyisin vaan turvatun alueen muurien ja piikkilankojen sisässä, jossa sielläkin riskit ovat suuremmat kuin monissa muissa maailman paikoissa.

Kunduzilaisessa leipomossa. Ei ihan varsinaisesti pelottanut, mutta ei ollut myöskään ihan hirveän rento olo.
Olisin ehkä vähän tyhmä, jos en pelkäisi. Turvallisuustilanne Kabulissa, ja muualla Afganistanissa, on mennyt huonompaan suuntaan viimeiset vuodet. Ulkomaalaisten kidnappaukset ovat yleistyneet, Kabulin keskustassa ja muualla maassa. Sodan uhriluvut kasvavat joka vuosi kun YK julkaisee uudet lukunsa. Iskut ulkomaalaisia ja avustustyöntekijöitä kohtaan ovat lisääntyneet ja ISIS on nostanut profiiliaan.

Eli pelottaako? No tietenkin!

Afganistanin ja Pakistanin rajalla Torkhamissa Nangarharin maakunnassa viime vuonna.
Ymmärrän Afganistaniin liittyvät riskit, mutta en aktiivisesti ajattele niitä. Ehkä muutaman kerran vuodessa pelkään jotain ihan tosissani, jos on vaikka joku tietty turvallisuusvaroitus päällä, tai olen matkustamassa Jalalabad Roadilla, joka puolella on kauhea ruuhka ja olen epäilevällä tai jostain syystä herkällä tuulella. Kun meidän alueella on ollut tiedustelupalvelun tietojen mukaan tiettyjä ulkomaalaisiin kohdistuvia, "erittäin uskottavia" uhkia, olen muutaman kerran pysytellyt autossa matalana, jottei niin helposti näy, että kyydissä on myös länkkäri.

Joskus pelottaa panssaroidussa ajoneuvossa, varsinkin jos mukana on aseistettuja afgaaniarmeijan sotilaita "turvaamassa" tietä.
Tästä on jo aika kauan aikaa, mutta olen soittanut äidilleni muutaman kasuaalin "mitäs kuuluu" puhelun Jalalabad Roadilla, ihan vaan koska oli sellainen kumma tunne, että ehkä kohta jotain pahaa tapahtuu. Että saisin kuitenkin vielä kerran puhua hänen kanssaan. (Ja nyt ei äiti mitään paniikkia siellä, tästä on jo aikaa. Kaikki on hyvin.)

Joskus pelottaa ihan vaan liikenteessä. Liikennevaroitus Kunduzissa.
Olen täyttänyt töissä lomakkeita, jossa ilmoitan, kenelle perheenjäsenistä menee kuinka paljon palkastani, eläkkeestäni, omaisuudestani ja vahingonkorvauksista, prosentteina kullekin, jos kuolen töissä.



Olen täyttänyt töissä proof of life -lomakkeen, jossa on kuvani edestä, sivusta ja takaa (aivan kamalana hiuspäivänä) ja kysymyksiä joihin vain minä osaan vastata sen varalta, jos minut joskus kidnapataan ja muiden tarvitsee tietää olenko vielä elossa.

Olen antanut läheiselleni some- ja nettisivujeni salasanoja, jotta he voivat sulkea ne, jos minulle joskus sattuu jotain.

Olen soittanut äidilleni puhelun bunkkerista, kun ihan oikeasti ajattelin, että kohta taloomme hyökätään ja ehkä kuolen täällä. Lainasin indonesialaisen kaverini puhelinta, koska bunkkeriin juostessa käsilaukkuni ei tullut mukaan, ja silloinkin perisuomalaiseen tapaan olin pahoillani että teen hänelle massiivista puhelinlaskua 30 sekunnin puhelullani. Kämppäämme kohtaan oli alkanut aseellinen hyökkäys ulkoapäin, ja tässä vaiheessa en vielä tiennyt, ovatko hyökkääjät sisällä tai ovatkohan he pian sisällä. Halusin vain soittaa ja puhua äidille ainakin vielä kerran ja sanoa että rakastan häntä. Muistan lopettaneeni puhelun sanomalla, että mä soitan sulle pian, vaikka en ollut varma, onko se totta.

Onneksi olen sittemmin saanut soitella hänelle montakin kertaa.

Hesco-turvamuuria näkyy Kabulissa enemmäin kuin taloja tai puutarhoja.
Eli ei tämä ole mikään kovin normaali paikka olla töissä tai asua. Mutta olen valinnut sen itse, ja olen vieläkin valinnastani onnellinen.

Pelko on läsnä aika monessa asiassa, mitä täällä teen, mutta en anna sen silti hallita kaikkea. En halua olla se tyyppi, joka ei lähde leirialueelta mihinkään muualle ulos kuin lentokentälle kotiin mennessään, sillä millaista elämää se olisi? Jos en ikinä tapaisi afgaaneja ulkopuolisista organisaatioista tai menisi kentälle katsomaan, mitä kaikkea siellä tapahtuu, voisin ihan hyvin tehdä tätä työtä samanlaisessa toimistossa vaikka Genevessä.

Ensin pelotti matkustaa YK:n helikoptereilla mutta pääsin siitä yli.

Eli pelottaako Afganistanissa? Tietenkin. Kaikkihan pelkäävät. Ehkä pelossa on myös jotain addiktoivaa, jotain mikä pitää kiinni elämässä, antaa merkitystä pienille asioille.

"It is not death that a man should fear, but he should fear never beginning to live"


sanoi Marcus Aurelius. Eli ei kuolemaa kannata pelätä, vaan sitä ettei ikinä alkanut edes elää.

Ehkä Afganisanissa olen tuntenut joskus kuolevani, mutta en ole myöskään kokenut koskaan olevani yhtä elossa.

Saturday, 16 September 2017

Ghorilainen mikropenis

Kuulin vähän aikaa sitten yhden älyttömimmistä tositarinoista ikinä. Olin illallisella miespuolisten kollegoideni kanssa hienossa hotellissa. Ruuan jälkeen menimme hotellin kattoterassille nauttimaan muutaman tuopillisen vihreää teetä. Vihreä tee + valot kaupungin yllä on näköjään resepti levottomiin, unohtumattomiin tarinatuokioihin.



Puheenaiheena oli Afganstanissa sallittu polygamia, eli miehien mahdollisuus mennä naimisiin enemmän kuin yhden naisen kanssa samaan aikaan. Keskustelu siirtyi siihen, miten vaikea naisten on saada avioero Afganistanissa. Miehet voivat erota naisista sanomalla vain 3 kertaa "eroan sinusta", sillä siisti. Naisille avioero on monissa paikoissa mahdotonta. Avioeroon pitää olla joku tietty ja tarkka "syy", kuten miehen parantumaton sairaus tai että mies ei pysty elättämään naista. Sharia-laissa on säädelty myös muita päteviä avioeron syitä, kuten jos vaikka mies antaa luvan avioeroon, jos mies menee pitkälle matkalle ilman vaimon lupaa tai jos mies pakottaa naisen tekemään "epämoraalisia tekoja".

Avioero ei yleensä ole naisen valinta, kuten ei moni muukaan asia Afganistanissa.



Tämän valaisevan teehetken edetessä opin, että mikropenis on myös ihan validi avioeron syy.

No, ei tietenkään sharia-lain tai muun lain edessä, mutta tämä tarina on silti tosi. Kollegani tiesi afgaanimiehen, jonka vaimo halusi avioeron, koska miehellä oli aivan liian pieni penis. Siis kuulemma mikropenis.

Kun miespuoliset kollegani voivat vapautuneesti puhua keskuudessani mikropeniksistä, tiedän, että olen päässyt aika pitkälle tässä luottamuksenluomishommassa. Mies vähän punasteli kertoessaan juttua, mutta se oli kuitenkin hänen mielestään niin hyvä anekdootti, ettei hän malttanut olla jakamattakaan. Kun hän pääsi kunnolla vauhtiin, jutun kertomista vaikeutti se, että mies oli tukahtua naurusta ja haukkoi monessa kohdassa lisähappea.

Vuosi oli siis 2002, paikka Ghorin maakunta, ja nainen ei hyväksynyt miestään siipaksi kun hääyönä koko totuus valkeni hänelle. Nainen meni paikallisen ghorilaisen sotilaskomentajan ja kyläyhteisön johtomiehen puheille, vaatien avioeroa. Sotilaskomentaja vaati, että mies tuodaan paikalle kyläneuvoston eteen, jotta he voisivat tarkistaa, puhuuko nainen totta. Komentaja halusi miehen pudottavan housut alas neuvoston edessä, jotta asiaan saataisiin reilu, faktoihin perustuva päätös. Aviomies ei suostunut, ja kun sotilaskomentaja pysyi vaatimuksessaan, mies pakeni vähin äänin länsirajan yli Iraniin. Häntä ei ole nähty sen jälkeen. Nainen oli vapaa.



Juttu oli niin älytön, että epäilin sen paikkansapitävyyttä. Ihan totta se kuulemma on - mies tuntee vieläkin ihmisiä tästä ghorilaisesta kylästä, joka ei unohda juttua ikinä. Ex-aviomies on vieläkin maanpaossa Iranissa.

Liian monta kupillista vihreää teetä kattoterassilla, ja nyt olen tätäkin tietoa ja kokemusta rikkaampi.
Ja tiedän myös, että olen luonut niin hyvät suhteet kollegoihini, että he voivat vaivatta sanoa seurassani "mikropenis", googlailla siitä kuvia ja kierrättää mikropenis-iPhonea koko pöytäseurueen kesken, välillä lisää teetä kaataen.

Se on isoa se.


Saturday, 9 September 2017

Bamyan - taas, iankaikkisesti ihana

Kävin Bamyanin maakunnassa kolmatta kertaa. Se on vieläkin yhtä loistokas kuin ensimmäisellä kerralla. Ihastelin taas aivan täysillä Bamyanin buddhia, Band-e-Amirin järveä, upeita vuoria, maisemia, hengitin sisään raikasta ilmaa niin kuin se loppuisi kesken.



Bamyan on ensimmäinen maakunta, jossa olen vieraillut. Jotenkin myös erityisesti tärkeä - tulin tänne helmikuussa 2014 kavereiden kanssa lomalle. Söimme hyvää ruokaa, kiersimme historiallisia paikkoja ja nähtävyyksiä, pelasimme pelejä hotellihuoneessa, menimme laskettelemaan (ensimmäistä kertaa elämässäni) vuorille.





Siitä turvallisuuden tunteesta ja helppoudesta, joka elämässä tuntui 3 vuotta sitten, ei ole enää paljon jäljellä. Näin ja koin silti samoja paikkoja kuin silloin ensimmäisellä kerralla, nyt vaan vähemmällä rentouden ja turvallisuuden tunteella. Paikka on unohtumaton, mutta silti tuntuu että pitää aina palata.



Alhaalla kuvassa oleva kukkula on nimeltään Huutojen kaupunki, City of Screams, 1200-luvulta peräisin oleva kaupunki, jonka Tšingis-kaani valloitti vuonna 1221 ja murhasi kaikki asukkaat kostona lapsenlapsensa surmasta. Siitä lähtien se on tunnettu Huutojen kaupunkina - paikka oli islamilaisen elämän keskus kun buddhalaisvaikutteet alkoivat hävitä alueelta 700-luvulla.



En saanut selville, mikä ja miksi.

Näkymät Huutojen kaupungista.


Who run the world!? GIRLS.

Lounastauko Yakawlangin piirikunnassa.

Aamuruuhkaa Bamyanin keskustassa.
Teetauko. Afganistanissa juodaan joko vihreää tai mustaa teetä. Tällä matkalla opin, että mustaa teetä pidetään "naismaisena" valintana. Vihreä tee taas on kovinkin miehekästä.

Miesten naismainen teehetki.
Band-e-Amirin järvi ja kansallispuisto on yksi kauneimmista asioista, joita olen nähnyt. Vesi on puhdasta ja turkoosia, näyttää maagiselta. Vuokrasimme polkuveneen puoleksi tunniksi ja kiertelimme ympäri sinistä lammikkoa. Paikka on todella suosittu myös paikallisten turistien keskuudessa.













Vesiputous Band-e-Amirin kansallispuistossa.
Bamyanin keskustasta löysimme tällaisen söpön ravintolan. Bamyanissa, kuten monissa paikoissa, on usein aika vaikeaa saada kasvisruokaa, joten olin hyvin innoissani tästä okrasta ja munakoisosta, vaikka ne olikin tyypilliseen afgaanitapaan upotettu öljyyn:







Bamyan tunnetaan parhaiten Buddha-patsaistaan, jotka Talebanit tuhosivat räjähteillä vuonna 2001. Patsaat veistettiin 500-luvulla - nyt jäljellä on enää Buddhanmuotoiset kolot kalliossa.





Matkalla Shibarin piirikunnasta Bamyaniin.











Afganistanissa on niin paljon potentiaalia olla samanlainen turistirysä, elämysten pesäke, kuin mitä se oli 70-luvulla. Surullista nähdä kaikki nämä mahdollisuudet silkkana mahdottomuutena tällä hetkellä, mutta olen niin onnellinen että olen saanut kokea kaiken tämän.